Nimi muutettu: Vaalibileet ja valtarakenteet

Tämä blogipostaus on julkaistu alun perin Sade Kondelin eduskuntaan 2015 -blogissa. Kaikki kyseisessä blogissa julkaistut postaukset löytyvät koottuna Eduskuntavaalit 2015 -kategorian alta.


[Julkaisuajankohdastaan huolimatta tämä kirjoitus ei ole aprillipila.]

Minun etunimeni on Sade. Se on aika hauskaa, koska se tarkoittaa sitä, kun taivaalta tulee vettä/lunta/kissoja/koiria. Olen tottunut kuulemaan nimestäni kaikenlaisia vitsejä ja väännänpä niitä itsekin harva se päivä. Tämä näkyy vaalikampanjassanikin: jaan muun muassa Sateensuoja-kondomeja.

Kaiken tämän keskellä tuntui tosi hauskalta idealta antaa tulevien vaalibileitteni nimeksi Sadetanssit! – ainakin aluksi. Eräs tukijani huomautti minulle pitävänsä vähän kummallisena sitä, että erilaisten vähemmistöryhmien näkyvyyttä ja itsemääräämisoikeutta rummuttava ehdokas nimeää poliittis-viihteellisen kampanjatapahtumansa eräiden amerikkalaisten alkuperäiskansojen pyhän seremonian mukaan. Ja niinhän se on. Tämä on kulttuurista hyväksikäyttöä, marginalisoidun ja sorretun ihmisryhmän kulttuuriperinteen epäkunnioittavaa hyödyntämistä. En vain itse ollut hahmottanut asiayhteyttä lainkaan sanaleikkipäissäni.

Tämä tilanne on hyvä esimerkki siitä, miten erilaiset ihmisten ja ihmisryhmien väliset valtarakenteet ovat niin syvällä kulttuurissamme, että niiden mukaan toimiminen vaikuttaa toisinaan ihan luonnolliselta. Omille etuoikeuksilleen on usein sokea. Ei tule ajatelleeksi, ei vaikka törmäisi jatkuvasti kaikenlaiseen loukkaavaan ajattelemattomuuteen itseään ja omia vähemmistöryhmiään koskien: hyvä televisiosarja yllättää mauttomalla ”mies mekossa” –vitsillä, vilkas, energinen ja aikaansaava ihminen sanoo olevansa ”vähän tällainen adhd-tyyppi” tai toimittaja tiedustelee polyamoriselta haastateltavalta taas kerran, että eikö monisuhteessa ole kauheasti mustasukkaisuusdraamaa. Yleensä kukaan ei tarkoita näillä jutuilla mitään pahaa, mutta pahaa voi silti seurata, jos hyvät tyypit tiedostamattaan pitävät yllä sortavia rakenteita ja toimintatapoja.

Huomattuaan tehneensä tämäntyyppisen virheen olisi hirveän helppo heittäytyä puolustuskannalle tai teeskennellä, ettei mitään tapahtunut. Ensimmäinen impulssini vaalibileitteni nimeen liittyen olikin suurin piirtein ”toivottavasti kukaan muu ei huomaa”. Oman erehtyväisyyden myöntäminen on rankkaa, ja virheiden korjaaminen tuntuu vaivalloiselta. Mutta miten ihmeessä voisin vaatia sitä keneltäkään muulta, jos en pysty siihen itse?

Sortavia rakenteita ja niiden aikaansaannoksia vastaan taisteleminen vaatii, että näistä asioista puhutaan avoimesti. Syyllisyys ja häpeä johtavat useammin vaikenemiseen kuin vallankumoukseen. Niinpä haluan itse ilmentää sitä muutosta, jota haluan yhteiskunnassa edistää: Ei mennyt niin kuin Strömsössä, jatkossa paremmin! Bileiden nimi on helppo muuttaa, ja pieninkin teoin voi nakertaa sortovallan rakenteita.

Lopuksi haluan toivottaa kaikki lämpimästi tervetulleiksi SADEKAUDEN AVAJAISIIN! (8.4.2015 klo 19->, Hunter’s Inn -ravintola, Turku.)

Keitä ovat transihmiset?

Tämä blogipostaus on julkaistu alun perin Sade Kondelin eduskuntaan 2015 -blogissa. Kaikki kyseisessä blogissa julkaistut postaukset löytyvät koottuna Eduskuntavaalit 2015 -kategorian alta.


Kirjoittaja on 29-vuotias trans/mies/muu ja Vasemmistoliiton kansanedustajaehdokas Varsinais-Suomesta.
Kirjoittaja on 29-vuotias trans/mies/muu ja Vasemmistoliiton kansanedustajaehdokas Varsinais-Suomesta.

Tänään on kansainvälinen transihmisten näkyvyyden päivä (International Transgender Day of Visibility). Koska transihmisten ja muiden sukupuolivähemmistöihin kuuluvien näkyvyys, oikeudet ja osallisuus yhteiskunnassa ovat poliittisen toimintani keskeisimpiä kysymyksiä, haluan pohtia hieman sitä, mitä transihmisten näkyvyys on ja mitä väliä sillä on.

Vuonna 2011 osallistuin ensimmäistä kertaa Vasemmistonuorten hallituksen kokoukseen. Juuri kansanedustajaksi valittu Anna Kontula oli myös paikalla kertomassa meille Vasemmistoliiton eduskuntaryhmän kuulumisia. Kysyin häneltä, oliko puolueen kansanedustajilla aikomusta tehdä työtä transihmisten aseman parantamiseksi Suomessa. Vastaus oli rehellisyydessään pysäyttävä: ”Siinä on sellainen ongelma, että puolueessa suurimmalla osalla ei ole mitään käsitystä siitä, keitä ovat transihmiset.”

Yksinkertaisella tasolla transihmisten näkyvyydessä (tai sen puutteessa) on kyse juuri tästä: tiedetäänkö yhteiskunnassamme, keitä transihmiset ovat? Translain uudistuksen noustua julkiseen keskusteluun viime vuosien aikana olisi helppo vastata pikaisesti, että kyllä varmasti tiedetään. Transihmisiä on haastateltu lukuisia kertoja suomalaisissa medioissa ja useampikin puolue ja yksittäinen poliitikko nimeää translain uudistuksen yhdeksi tavoitteekseen seuraavalla eduskuntakaudella.

Ne tavat, joilla meistä ja tarpeistamme keskustellaan, osoittavat kuitenkin, että työsarkaa riittää. Meidät nähdään vain sen kautta, mikä erottaa ”meidät” ”muista”. Kun transihmistä haastatellaan lehteen tai radioon, haastattelun aihe on lähes poikkeuksetta transihmisyys. Kun puolituttu ottaa yhteyttä Facebookissa tai sähköpostilla ja haluaa kysyä mielipidettäni johonkin, voin olla lähes varma, että kyse on sukupuolivähemmistöistä. Ja ymmärtäähän sen. Näkyvyyttä saavat transihmiset puhuvat useimmiten transihmisistä, sillä muuten meistä ei välttämättä puhuisi kukaan.

Minulle on erityisen tärkeää tehdä töitä myös sen eteen, että meidät nähdään olemassa olevina ihmisinä, ei vain transihmisten mallikappaleina. Omassa elämässäni transsukupuolisuus vaikuttaa kaikkeen tavalla tai toisella, mutta on silti vain osa sitä. Siksi haluan tänään tuoda esiin joitain asioita, jotka tekevät minusta juuri sen transihmisen, joka olen:

  • Olen nörtti. Pelaan tietokone-, rooli- ja lautapelejä, seuraan intohimoisesti scifi- ja fantasia-aiheisia televisiosarjoja ja vietän merkittävän osan vapaa-aikaani erilaisissa nettiyhteisöissä notkuen.
  • Rakastan ruuanlaittoa ja olen siinä aika hyvä. Kipinä tarttui isältäni, joka tekee edelleen parempaa tulista tomaattikeittoa kuin minä.
  • Minulla on ADHD. Käyttämäni lääkitys helpottaa huomattavasti keskittymistä ja arkisiin asioihin tarttumista, mutta ajankäytön hallinta ja pyykinpesun kaltaiset rutiinit tuottavat silti toisinaan hankaluuksia. Toisaalta olen nopea omaksumaan uusia asioita ja ajattelutapoja ja huomaan usein esimerkiksi teksteistä sellaisia yksityiskohtia, jotka menevät helposti muilta ohi.
  • Sukuni on äidin puolelta siirtokarjalaista, Kivennavan ja Uudenkirkon luovutetuista kunnista lähtöisin. Karjalaisuus on tärkeä osa minua, ja olen muutenkin hyvin kiinnostunut juuristani. On huikeaa miettiä, miten monet suuret ja pienet historialliset tapahtumat ovat vaikuttaneet siihen, kuka ja missä minä itse olen juuri nyt.

Vaikka teen politiikkaa ja tutkimustyötä sukupuolivähemmistöjä koskevia kysymyksiä korostaen, olen myös kaikkea tätä – ja paljon muuta. Näissä eduskuntavaaleissa olen ehdolla kamppaillakseni syrjintää ja välinpitämättömyyttä vastaan; moninaisuuden ja itsemääräämisoikeuden puolesta. Transihmisten näkyvyyden tukemiseksi kannattaa siis Varsinais-Suomessa äänestyslippuun kirjoittaa numero 139!

Translain uudistus ja lisääntymiskyky: Älä usko kuulopuheisiin, ota selvää

Tämä blogipostaus on julkaistu alun perin Sade Kondelin eduskuntaan 2015 -blogissa. Kaikki kyseisessä blogissa julkaistut postaukset löytyvät koottuna Eduskuntavaalit 2015 -kategorian alta.


Eläkkeellä oleva kirurgi ja entinen kansanedustaja Sirpa Asko-Seljavaara kirjoitti 3.1.2015 Facebook-seinällään transsukupuolisten lisääntymiskykyyn ja -oikeuteen liittyen. Kirjoitus sisältää useita väärinkäsityksiä ja suoranaisia asiavirheitä. Koska Asko-Seljavaaran lääkäritausta ja erityisesti hänen kokemuksensa transsukupuolisten kirurgisista hoidoista antavat ymmärtää, että hänen näkemyksensä aiheesta olisivat keskimääräistä luotettavampia, on aiheellista oikaista kirjoituksen virheellisiä huomioita hieman perusteellisemmin.

Asko-Seljavaara väittää, että ”transseksualismi” on niin harvinaista, että Suomessa on vain 150 transsukupuolista. Tämä on yksinkertaisesti väärää tietoa. Olen henkilökohtaisesti tavannut Suomessa useamman kuin 150 transsukupuolista. Lääketieteellisiin sukupuolenkorjaushoitoihin hakeutui pelkästään viime vuonna lähes 300 ihmistä. Kaikki transsukupuoliset eivät myöskään syystä tai toisesta hakeudu korjaushoitoihin. Onkin vaikea käsittää, mihin Asko-Seljavaara arvionsa perustaa.

Varsinaisesta lisääntymiskyvystä puhuessaankaan Asko-Seljavaara ei vakuuta. Hän ensinnäkin antaa ymmärtää, että pelkkä pitkään jatkunut hormonihoito tekisi transsukupuolisen ihmisen pysyvästi steriiliksi. Tosiasiassa hormonihoidon keskeyttäminen mahdollistaa lisääntymiskyvyn palautumisen monissa tapauksissa, joista esimerkkinä yhdysvaltalaisen Thomas Beatie.

Läheskään kaikki transsukupuoliset eivät myöskään käy läpi genitaalikirurgisia korjaustoimenpiteitä, kuten Asko-Seljavaaran mainitsemat kivesten poisto, vaginan muotoilu, munasarjojen poisto tai peniksen rakentaminen. Tälle on monia eri syitä – osa ei edes halua genitaalikirurgiaa, toisille se taas ei ole lääketieteellisistä syistä mahdollista. Joka tapauksessa monet hakeutuvat genitaalikirurgisiin toimenpiteisiin vasta paljon muun korjausprosessin jälkeen.

Kukaan ei siis ole vaatimassa, että yritettäisiin ”saattaa […] raskaaksi keinohedelmöityksen avulla” transmiehiä, joille on tehty ulkoisten sukuelinten korjaus niin, ettei heillä ole vaginaa, kuten Asko-Seljavaara kirjoituksessaan hämmästelee.

Translain pöydälle jääneeseen uudistukseen sisältyvässä lisääntymiskyvyttömyysvaatimuksen poistossa on yhtäältä käytännön tasolla kyse yllä kuvatusti mahdollisesti lisääntymiskykyisten transsukupuolisten oikeudesta päättää itse, hankkivatko biologisia lapsia vai eivät ja missä vaiheessa elämäänsä sen tekevät. Niinikään uudistus vahvistaisi transsukupuolisten tällä hetkellä kyseenalaistetun oikeuden tallettaa sukusolujaan ennen lääketieteellisiä hoitoja ja halutessaan käyttää niitä myöhemmin esimerkiksi puolisonsa kanssa lasta hankkiessaan.

Toisaalta kyse on siitä, että juridisen sukupuolen korjaamisen kaltainen, puhtaasti byrokraattinen toimenpide ei saisi edellyttää mitään lääketieteellisiä toimenpiteitä. Ruumiillisen koskemattomuuden periaatteen lisäksi tähän liittyy toinenkin taso: myös sellaisilla transihmisillä, jotka eivät lääketieteellisistä syistä pysty käyttämään hormonikorvaushoitoa tai käymään läpi kirurgisia toimenpiteitä, tulee olla oikeus omaan juridiseen sukupuoleensa.

Kirjoituksensa kommenttiosiossa Asko-Seljavaara myös antaa ymmärtää, että adoptio olisi nykyään mahdollinen transsukupuolisille vain perheen sisäisenä. Avioliitossa olevat transsukupuoliset voivat kuitenkin aivan samalla tavalla hakea adoptiota puolisonsa kanssa kuin cissukupuolisetkin (cissukupuolinen tarkoittaa ”ei-transsukupuolista”, siis henkilöä, jonka sukupuoli vastaa hänelle syntymässä määriteltyä sukupuolta), ja transsukupuolinen voi hakea adoptiota yksin aivan samoin kuin cissukupuolinenkin. Toivottavasti tähän liittyvistä kummallisista virhekäsityksistä päästään vähitellen eroon.

Asko-Seljavaaran kirjoitus on tyyppiesimerkki siitä puheesta, jota erilaisissa yhteiskunnallisissa auktoriteettiasemissa olevat meistä transihmisistä ja muista marginalisoiduista ihmisryhmistä käyvät – meidän ylitsemme, meidän ohitsemme ja meitä kuuntelematta. Samalla se on hyvä esimerkki tekstistä, joka parhaassa tapauksessa oman väärinkäsityksensä vuoksi ja pahimmassa tapauksessa tarkoituksella asiaa vääristelläkseen esittää marginaalissa olevat ihmiset yksinkertaisina ja tietämättöminä ja näiden oikeuksia koskevat vaatimukset naurettavina.

Ja valitettavan moni uskoo, sillä kyllähän nyt lääkäri nämä asiat parhaiten tietää.